Ovi valoon

Aloitan tämän blogin aiheella, joka on kulkenut mukanani koko elämäni – osin piilossa, osin kehossani kannettuna. Tämän kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta tuntuu oikealta.

Tämä teksti käsittelee lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä ja toipumista. Lue omassa tahdissasi.

Puolisoni Olli astui elämääni kymmenen vuotta sitten. Hänen mukanaan tuli jotain, mitä en ollut aiemmin täysin kokenut: turva. Samalla hänen läsnäolonsa herätti minussa itsessäni voimakkaita tunteita – ei pelkästään rakkautta ja ihastusta, vaan myös häpeää, syyllisyyttä, pettymystä ja pelkoa.

Jälkeenpäin ymmärrän, että turva teki mahdolliseksi sen, mitä olin koko elämäni vältellyt. Se alkoi avata minussa jotakin pimeää, joka oli odottanut nähdyksi tulemista.

Aluksi keho puhui.

Rentoutuessani tunsin tärinää – joogatuntien päätteeksi, kotona sohvalla, luonnossa kuusimetsän suojassa. Se tuntui oudolta ja ajoittain pelottavalta, mutta samaan aikaan jokin minussa tiesi, että kyse oli jostain tärkeästä. Vähitellen kehon tuntemuksiin alkoivat liittyä tunteet, joille en ollut aiemmin antanut tilaa.

Sitten mieli alkoi hiljalleen avautua – muistamaan.

Erään vyöhyketerapiakerran aikana mieleeni nousi muisto lapsuudestani. Istuin lava-automme pelkääjän paikalla, vieressäni lähipiiriin kuuluva mies. Muisto oli hajanainen ja epäselvä, mutta siihen liittyvä tunne oli valtava. Se täytti kehoni taistele tai pakene -reaktiolla.

Kannoin muistoa hetken yksin, kunnes kerroin siitä Ollille. Muistan yhä, kuinka kehoni tärisi kertoessani. Siinä hetkessä jokin aukesi – kuin korkki olisi irronnut.

Sen jälkeen pimeys alkoi nousta pintaan.

Samaan aikaan jokin toinen minussa alkoi vahvistua. Noihin aikoihin koin osteopaattisessa hoidossa hetken, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se oli kokemus valosta – ykseydestä, rakkaudesta ja hyväksynnästä. Jostain, mikä kannatteli, vaikka samaan aikaan kohtasin elämäni raskaimpia asioita.

Vähitellen, vuosien saatossa, irralliset tunteet ja muistot alkoivat muotoutua tarinaksi.

Oman elämäni tarinaksi.

Koko lapsuuteni ajan olin tuon lava-autossa istuneen miehen seksuaalisen hyväksikäytön kohteena. Osa minusta haluaisi sanoa “uhri”, mutta se ei enää kuvaa sitä, miten koen itseni tänään.

Hyväksikäyttö jatkui lapsuudesta murrosikään. Se tapahtui hiljaisuudessa, häpeän peittämänä. Se oli rikkovaa ja tuhoavaa. Pahinta ei ollut vain se, mitä tapahtui, vaan myös se, että en tullut nähdyksi. Muutama läheiseni tiesi, mutta vaikeni.

Nyt kaikki asianosaiset ovat edesmenneitä.

Silloin olin lapsi, joka yritti ymmärtää maailmaa niillä sanoilla, joita hänellä oli. Tälle ei ollut sanoja. Yritin kertoa, mutta minut vaiennettiin. Kokemukset jäivät kehooni, kun mieli sulki ne pois.

Vuosiksi.

Kunnes elämä toi eteeni turvan.

Pullon korkki on ollut auki nyt kymmenen vuotta. Sen ajan olen tehnyt työtä itseni kanssa – kehoni, mieleni ja tunteideni äärellä. En yksin. Olen saanut tukea: Ollilta, psykoterapeutilta, osteopaatilta, vyöhyketerapeutilta ja ihmisiltä, jotka ovat osanneet nähdä ja sanoittaa myös valoa.

Vähitellen jokin on muuttunut.

Se, mikä oli pelkkää pimeää, ei ole kadonnut – mutta sen rinnalle on tullut jotain muuta. Tilaa. Ymmärrystä. Valoa.

Ja ehkä ennen kaikkea: kyky olla tämän kaiken kanssa.

Meistä jokaisella on oma tarinamme kannettavana. Tämä on minun. Pitkään se oli häpeän sävyttämä ja piilossa. Nyt koen, etten voi olla kertomatta sitä.

Kirjoitan, jotta voin tehdä näkyväksi sen, mikä on ollut näkymätöntä – ensin itselleni, ja nyt myös muille. Uskaltaessani kokea pimeyttä, tunteita ja muistoja, on se mahdollistanut kaiken valon ja vapauden jota koen tänä päivänä. 

Kiitos, että luit.

Tämä blogi ei keskity kertomaan menneisyyden pimeydestä, vaan siitä valosta, jolle se avasi oven.

• Gravatar